Hippa on syntynyt Romaniassa kodittomaksi koiraksi ja elänyt lähes koko ensimmäisen elinvuotensa koiratarhalla. Siellä se oppikin puhumaan sujuvasti koiraa, mutta sosiaalistuminen erilaisiin ihmisiin ja kotikoiran taitoihin jäi tietysti tapahtumatta. Hippa kuitenkin muutti Romaniasta Kulkurit ry:n kotihoitajan luokse ja sieltä meille kesällä 2013. Koirakaverina sillä oli silloin vanha herra Roksu.
Hippa oli mielestäni hyvä esimerkki arasta koirasta. Se pelkäsi ensimmäisen viikon ajan miestäni ja luikki asuntomme toiseen päähän aina, kun mieheni ilmestyi sen näköpiiriin. Ulkona Hippa pelkäsi sen tassujen alla rasahtelevia lehtiä, pyöriä, autoja ja tietöitä. Hippa kuitenkin rentoutui silmin nähden leikkiessään muiden koirien kanssa. Siitä tuli ahkera koirapuistoilija, sillä se laittoi aina sopuisat leikit pystyyn kaikenlaisten karvakuonojen kanssa. Elämämme ei kuitenkaan tapahtunut ainoastaan koirapuistossa, vaan pikku hiljaa harjoittelimme rentoa ulkoilua ja olemista kodin äänten ja ihmisten keskellä.
Hippa olisi syönyt kaikki kenkämme ensimmäisen puolen vuoden aikana, jos se olisi saanut siihen mahdollisuuden. Koiraportti kenkähyllyn edessä järjestyi nopeasti, kun neidin intohimo tuli esille. Hipan hampaisiin päätyivät myös kynät, tyynyt, verkkopankkitunnukset, puhelimet, silmälasit ja oikeastaan mitkä tahansa esineet, jotka oli jätetty sen ulottuville. Hipalla ei ollut ongelmia yksinolon kanssa, vaan mielestäni pureskelu oli sille tapa purkaa stressiä, sillä se saattoi järsiä vaikka vieressäni sohvalla jotain sitä kiinnostavaa esinettä jännittävän tilanteen jälkeen. Erilaiset luut olivatkin sille hyvää ajanvietettä ja tavarat saivat jäädä rauhaan, kun yhteinen ymmärrys arjesta alkoi muodostua meille.
Hipan ihmisarkuus kulki aina mukana, mutta opetin sille naksutinkoulutuksella aimo määrän temppuja ja rally-tokosta tuttuja liikkeitä, jotka helpottivat sen oloa vaikeissa tilanteissa, kun sen ei tarvinnut miettiä, mitä tehdä. Hipalla ei ollut tarvetta omaan tilaan, vaan se tunki naamaa vasten pusuttelemaan ja kaivautui syliin nukkumaan tai köllötteli tuttavallisesti myös koirakavereidensa päällä. Roksun kuoltua Hippa eli noin puoli vuotta ainoana koirana, kunnes meille muutti vesikoirasekoitus Lysti. Hippa ja Lysti olivatkin melkoinen vauhtikaksikko, missä ikinä niiden kanssa kulkikaan.
Hipalla alkoi olemaan erilaisia terveyshuolia jo pari vuotiaana. Sen sukuelimet olivat jääneet kehittymättä normaaleiksi, mikä aiheutti kurjan tulehduskierteen. Lisäksi sillä oli ongelmia silmissä ja sydämessä sekä satunnaista ontumista. Kävimme eläinlääkärissä usein, sille kokeiltiin lääkkeiden lisäksi akupunktiota ja osteopatiaa, mutta kun sen käytös muita koiriakin kohtaan muuttui eikä mikään tuntunut auttavan, oli nuori neiti päästettävä kivuista noin kolme vuotiaana. Lystille Hipan kuolema oli iso järkytys, eikä se juurikaan syönyt pariin viikkoon.
